Ystävänpäivä

Ystävänpäivä.. 

Tuo päivä, josta on tehty kaupallinen rakkaan ihmisen kanssa vietetty päivä.. Joka tuutissa mainostetaan että osta kukkia ja suklaata ja ja ja.

No, taas kerran saan nauttia omasta ihanasta seurastani. Onkohan nyt seitsemäs vuosi sinkkuna. Välillä olen kuvitellut löytäneeni jonkin helmen, mutta sitä se ei ole ollut sitten kuitenkaan. Tämmöiset päivät vain jotenkin tuovat sitä taas esille, että yksin ollaan, ja miksi? Toisten mielestä pidän rimaa liian korkeana tai että olen liian valikoiva enkä haluakkaan ketään elämääni. Vai niin. Kyllä minustakin olisi ihanaa, jos olisi mies ja perhe ja kaikki se mistä on joskus haaveillut, mutta nyt ei vaan ole niin. Olen joskus kavereille sanonut, että kun miehellä edes pulssi olisi, niin minulle kelpaisi 😂 Kuten jo sanoin, välillä sitä on luullut löytävänsä jonkun ihan huippu tyypin, mutta ei ole mennyt kauaa kun kaikki on mennyt persiilleen. Sitä on ruvennut miettimään, että enkö ole kenellekään tarpeeksi. Ainako löytyy joku nätimpi ja kivempi ja kaikin tavoin parempi.

Näin monta vuotta takkiin jatkuvasti saaneena, enää ei oikein jaksa edes tutustua kehenkään. En jaksa olla enää se, joka pitää koko ajan keskustelua yllä ja kyselee kuulumisia. Ei sillä, olen itsekin joskus lopettanut toisen näkemisen, kun on tuntunut siltä, että nyt ei oikein lähde, mutta oikeasti, seitsemän vuotta sinkkuna, eikä yhtään tapailu- tai seurustelusuhdetta. 

Itse olen parhaimmillani suhteessa. Olisin suorastaan semmoinen muumimamma, mutta eipä kai nykypäivänä kukaan enää semmoista halua. Monesti tuntuu kun tuota somea selailee ja ihmisten päivityksiä lueskelee, että olen syntynyt ihan väärälle vuosikymmenelle deittailun suhteen.

Missä sitä vois nykypäivänä tavata jonkun. Siellä kaupan kassajonossako? Deittisovellukset rupeaa olemaan minun osaltani käytynä läpi, kuluttavia semmoiset. Kolmekymmentä mätsiä, eikä kukaan vastaa viesteihin 🙈 Työssäkäyvänä ihmisenä päivät menevät töissä, tulen iltasella viiden tai kuuden aikaan kotiin, jos tulen suoraan töistä. Sitten pitäisi kokata ja kaikkea muuta häärätä. Tulee viikonloppu, se aika jolloin saisi ottaa rennosti ja palautua työviikosta. Olen väsynyt, henkisesti. Pitäisi olla aikaa harrastuksille ja vanhemmilleni. Kavereitakin pitäisi keretä näkemään tai pitämään edes jonkinlaista yhteyttä. Voin ihan suoraa sanoa, että tällä hetkellä sosiaaliset kanssakäymiset ovat töissä ja ruokakaupassa. Mutta ei sieltä kassajonosta vielä kukaan mukaan ole tullut 😂

En oikein välitä baareissakaan käydä, enkä nyt tiedä onko sekään hyvä paikka löytää ketään, varsinkaan jos toinen osapuoli on ihan lärvit.

Mutta semmoista tällä kertaa. Aina välillä sitä on sinut sen kanssa, että on yksin eikä ole perhettä. Mutta sitten tämmöisinä päivinä, sekä jihlapyhät ynnä muut aina muistuttavat että sinulla ei ole ketään, ja taas istutaan yksin kotona..

Mitä tämä herättää muissa?

Ja paskaa tästäkin tietysti tulee, kun suoraa sanon ettei ole ketään, mutta en jaksaisi etsiäkään 🫠

Vuoden 2025 ensimmäinen päivä

Monet tekevät vuoden viimeisenä päivänä lupauksia seuraavalle vuodelle. Se voi olla jotakin oman henkisen tai fyysisen hyvinvoinnin parantamiseksi tai ihan mitä vain kukakin keksii, esim ruutuajan vähentäminen jne.. Itse en tänä vuonnakaan tehnyt ainuttakaan lupausta, eipähän tarvii vuoden päästä olla pettynyt siihen kun ainuttakaan lupausta ei saanut pidettyä 😂 Mutta tottakai sitä aina jotakin ajattelee, että tänä vuonna voisi sitten sitä ja tätä tehdä enemmän ja vähentää tätä. Itse haluaisin oppia taas tekemään asioita yksin. Käymään yksin leffassa ja syömässä ja vaikka jossakin konsertissa, tai vaikka kesällä paikallisessa lonkerolla 😅

Viime vuosi oli taas omalta osaltaan raskas. Uudessa työssä aloitin toukokuussa ja sen mukana piti tulla rauhallinen ja seesteinen elämä ilman edellisen työn taakkaa. Noh, toisin kävi. Henkilö jonka palkkasimme tilalleni irtisanottiin aika nopeaa, sillä hänestä ei sitten siihen työhön ollutkaan. Siinä meni koko kesä sitten kahta työtä tehdessä, sillä en halunnut jättää edellistä paikkaa pulaan. Sitten kesän jälkeen kun uusi toimari aloitti työnsä, aikaa meni häntä neuvoessa ja auttaessa työvuorojen kanssa, kun henkilökuntaakaan ei ollut hirveästi. Vuoden loppua kohden sain onneksi koko ajan vähennettyä töitäni. Nykyisessä työssäni minulta kysyttiinkin, että kuinka kauan meinaan tätä menoa jaksaa, vastasin siihen, että varmaan niin kauan kun on asuntolainaa 🙈 Mutta nyt olisi tarkoitus käydä tekemässä vain yövuoroja, kun on esiintyjiä, ja niitä on yleensä kerran kuukaudessa.

Isäni sai syksyllä aivoinfarktin. Siinä riitti hommaa ja murehtimista omalta osaltaan. Aloitin viime tammikuussa metsäkoulun, että rupean opettelmaan miten metsätöitä ja metsänhoitoa tehdään. Vähän tuli nyt rajulla kädellä kaikki kerralla minulle hoidettavaksi. Mutta periksi ei anneta vaikka välillä vähän raskasta onkin. Ja isäni on jo ihan ok kunnossa, mutta fyysisesti häntä ei tällä hetkellä oikein voi rasittaa, enkä oikein haluakkaan. 

Luottoratsuni Avensis myös päätti muutama kuukausi sitten sanoa työsopimuksensa irti. Kerran hän kesällä jo kerkesi jättämään minut välille, kun menin töihin, mutta jatkoimme matkaamme kunnes kansi meni syksyllä paskaksi 😂 Siskoni mies sai Avensiksen taas kuntoon muutama viikko sitten. Tuntui todella oudolta kun olin kolme kuukautta ajanut isäni maasturilla, niin istua taas Avensiksen rattiin 🙈 Toivon totisesti että hän olisi taas kunnossa ja yhteinen taipaleemme vielä jatkuisi, olenhan hänet ostanut vuonna 2005 kun olen koulusta valmistumisen jälkeen saanut työpaikan. Mutta ehkä näin talvikeleillä en häneen 100% uskalla luottaa ja kuljen vielä isän autolla 😅 

Uusi työ toi mukanaan paljon uusia työkavereita. Ja todella paljon oppimista. Mielestäni olen edellisen kahdeksan kuukautta vetänyt työssäni todella hyvin. 

Miesrintamallakaan ei ole tapahtunut mitään muutoksia. Samaa linjaa olen jo monta vuotta pitänyt; vuosi on aloitettu ja lopetettu yksin. Toiveissahan tähän olisi tietysti muutos, mutta ei oikein edes jaksa yrittää tutustua uusiin ihmisiin, koska aina ne joista olisin kiinnostunut, eivät ole kiinnostuneita minusta. Se on tullut taas karvaasti koettua tänä vuonna. Reilu vuosi sitten tutustuin tinderissä erääseen mieheen ja kaikki meni hyvin ja molemmat oltiin toistemme mielistä aivan ihania, mutta yhtäkkiä hän veti liinat kiinni. Ei kuulemma pystynyt vielä uuteen suhteeseen sittenkään ja sitä rataa. Silloin tällöin on kuulumisia vaihdettu ja viime kesänä oltiin taas enempi yhteyksissä. Silloin hän tapaili toista naista ja sanoi että jos ei tapailisi tätä niin tapailisi minua. Sanoin että jos jotakin tämmöistä haluaa niin sitten hänen pitää tehdä päätöksiä asian suhteen. Hän päätti tapailun tämän toisen naisen kanssa. Näimme muutaman kerran ja kaikki oli taas mukavaa ja ihanaa. Kunnes hän yhtäkkiä taas löi liinat kiinni. Ei ollut valmis, pystynyt tai jotain muuta. Ei mennyt kuin kuukausi, kun hän oli jo ruvennut tapailemaan toista naista. Kyselin häneltä eilen uuden vuoden suunnitelmia ja vastasi siihen ensin, että on tapaillut erästä naista pari kuukautta ja että menee hänen luokseen Vaasaan viettämään uutta vuotta. Eikä siinä mitään, tiesin että hän tapailee jotakuta ja se on ihan fine, mutta mitä hän seuraavaksi teki sai hermoni kyllä kuohahtamaan. Whatsappissahan on nykyään tämä ominaisuus että viestiä pystyy vielä muokkaamaan sen jälkeen kun sen on lähettänyt. Hän vaihtoi ensimmäisen lähettämänsä tekstin tilalle, että on menossa Vaasaan viettämään uutta vuotta ja että vielä hetken pitää olla töissä. Mihin katosi yhtäkkiä tämä että tapailee jotakuta. Miksei sitä voinut sitten yhtäkkiä muka kertoakaan. Ja kiitos älykellon josta näin myös alkuperäisen lähetetyn viestin. Vastasin vain hänelle että olet kyllä nopea ja että kiitos näkemiin hei. Hän saa nyt jäädä lopullisesti vuoteen 2024.

Aivan mahtavat revontulet löi taivaalle vielä vuoden ensimmäisenä iltana 🤩 Kun muistais iloita ihan tämmösistä pienistä asioista, jotka tuo hymyn huulille 😊

Uusi elämä?

Kaksi vuotta pää kolmantena jalkana mentyäni, tein päätöksen, että enään en jaksa.

En sinällään edes katsellut uutta työpaikkaa, mutta facea selaillessani eräs työpaikkailmoitus tuli eteeni. Menin ensin ilmoituksen ohi, mutta jokin sai minut miettimään asiaa uudestaan. Palasin takaisin ilmoitukseen ja päätin, että kokeilen hakea paikkaa. Ajattelin että en varmastikaan pääse edes haastatteluun. Meni muutama viikko ja minulle soitettiin tulisinko haastatteluun. Olin aivan äimänä ja taisin sanoa että kai minä sitten tulen 😅 Haastattelu oli heti seuraavalla viikolla keskiviikkona. Tietysti juuri sinä päivänä yksi työntekijöistä oli kipeänä enkä päässyt haastatteluun, mutta sovimme uuden ajan seuraavalle päivälle. Meni viikko ja tilanteet töissäkin olivat muuttuneet. Henkilö jonka äitien- ja vanhempainvapaata menin tuuraamaan, päättikin irtisanoa itsensä, joten minusta tehtiin virallinen toimitusjohtaja. Sitten yhtäkkiä minulle soitettiin ja sanottiin että olin saanut sen paikan. Olin taas aivan ällistynyt ja kerroin tilanteeni ja lupasin ilmoittaa parin päivän sisällä päätökseni. 

Ainut miinuspuoli minkä keksin työpaikan vaihdossa oli se, että palkka laskisi. Mutta mitä sitä rahalla, jos ei sitä pysty käyttämään, kun tuntui että taas kaikki aikani meni töissä.. Joten soitin heti seuraavana päivänä uuteen paikkaan ja sanoin että otan paikan. Sovimme että aloitan toukokuun alussa. 

Se hetki rupeaisi olemaan nyt käsillä, pari päivää ja uudet tuulet puhaltavta töiden osalta. Kuinka sitä tottuukaan siihen että saa olla kaikki illat ja viikonloput kotona, eikä tarvitse olla töissä 🙈

Viime vuosi oli kiireinen, niinkuin edellinen postauskin kertoi. Työ imi minusta kaiken. Nyt kun on saanut ja joutunut hiljentämään työtahtia, niin sitä on huomannut kuinka väsynyt sitä oikeasti olikaan. Enkä usko että olisin tuota tahtia enään kovin kauaa jaksanut..

Miesrintamalla on ollut pomppuista, jos näin voisi sanoa. Löysin aivan ihanan miehen, mutta ei siitäkään sitten mitään tullut, tilalleni löytyi parempaa, niinkuin aina..

En enää anna itsestäni paljoa miehiin tutustuessa, koska se ei ikinä sen pidemmälle mene kuin muutamaan tapaamiseen, vaikka olenkin miehen mielestä niiiiin ihana.

Sillä pääsee itsekin helpommalla, kun ei ole antanut itsestään niin paljoa. Tosin, olisiko tilanne toinen jos antaisi itsestään aivan kaiken? 

Viiru-kissanikin siirtyi sateenkaarisillan tuolle puolen tammikuussa 💔

Hänhän "sairasteli" ensimmäisen kerran jo vuosi sitten. Hän parantui antibiooteilla hyvin ja elämä jatkui, mutta juuri ennen joulua hän lakkasi taas syömästä ja käymästä laatikolla. Käytin häntä lääkärillä, mutta eivät vieläkään löytäneet mitään varsinaista vikaa kissasta. Välillä meni paremmin ja välillä huonommin. Jäin joululta kolmeksi viikoksi lomalle, ja vietin kissan kanssa joka ikisen sekunnin mikä meillä oli vielä jäljellä. Viiru ei enää loppuajasta paljoa muuta tehnyt kuin nukkunut, niin päätin, että nyt oli aika päästää kissa ikuiseen uneen.  Eihän se itselle helppoa ollut, kun 18 vuotta hän minulla oli ollut, mutta piti vain ajatella kissan parasta. En usko että hänellä mitään kipuja oli, mutta hänellä taisi vain aika tulla täyteen ❤️

Päätin jo muutana vuosi sitten, että sitten kun kissa kuolee, otan hänen tassuistaan tatuoinnin selkääni. Kaksi viikkoa sitten toteutin sen haaveen. Otin ensimmäisen ja viimeisen tatuointini. 

Nyt minulla on Viiru aina matkassa mukana ❤️

Vielä neljä päivää töitä nykyisessä paikassa. Tiistai, keskiviikko, perjantai ja lauantai.

Torstaina aloitan työt uudessa paikassa ja olen siellä sen torstain ja perjantain. 

Viimeinen viikonloppu nykyisessä työssä on asfalttikunkku viikonloppu. Siksi olen vielä sen töissä. Lauantaina onkin ihan vaan vaatimaton 16 tunnin päivä, jos riittääkään.. Sitten voin sanoa että kaikkeni olen tuolle työpaikalle kyllä sitten antanut 😂 

Voi olla että olen maanantaina sitten uudessa työssä vähän väsynyt, mutta elämä on, iteppä olen luvannut mennä töihin 🙈

Väsynytkö?

 Viime kuun loppu oli todella raskas.

Töissä yksi työntekijä oli kipeänä, ja kukas muukaan paikkaa kuin minä. Muutenkin olen ollut viime aikoina todella kiireinen töissä, että hyvä kun on kaikki pakolliset asiat saanut tehtyä. Siihen päälle vielä kissan sairastuminen ja soppa oli valmis. Koen muutenkin hieman huonoa omaatuntoa siitä, kun kissa on kotona niin paljon yksin, kun minä paahdan töissä aamusta iltaan. Lisäksi puolet vapaapäivistä mennyt töissä, etten ole sitäkään vähää kotona, mikä tulisi normi vapaapäivistä. Kissani lopetti yhtäkkiä syömisen ja laatikolla käymisen. Soitin seuraavana päivänä eläinlääkärilleni ja pääsimme iltapäivällä käymään tarkistuksessa. Ell oli sitä mieltä, että ei kannata odotella viikonlopun yli.. Tämä oli siis torstaina kun kävimme lääkärissä. Kysyi että olisinko valmis päättämään asiasta heti. Sanoin että en. Sovimme että menisimme perjantaina uudestaan ell, jos muutosta syömisessä ei ole tapahtunut. Löysi kuulemma jotain pattejakin kissan vatsasta, ja kun noinkin vanha kissa on, niin luultavasti siellä on kasvaimia. Hänhän ei voinut sanoa tätä varmaksi, koska ei saanut otettua kuvia, mutta uskoi että kasvaimia siellä on.. Minähän rääyin koko illan ja seuraavan aamun, kun ajattelin että nyt kissa on viimeistä kertaa kotona.. No perjantai aamuna tilanne ei ollut sen kummempi. Ei ollut syönyt muutakuin sen mitä olin ruiskulla laittanut suuhun, eikä ollut käynyt laatikolla vieläkään. Minä soitan ell ja hän kysyy mikä kissan vointi on. Sanoin ettei muuta ruokaa ole mennyt kuin mitä olen ruiskulla laittanut, mutta muuten hyvässä kunnossa, haluaisi leikkiä. Ell ihmetteli tätä suuresti ja kysyi että jos sittenkin haluaisin odottaa viikonlopun yli, kun ei kerta huonompaan ole mennyt. Sanoin että tottakai haluan! Päätin kuitenkin käyttää kissaa oikein kunnon eläinlääkärillä Seinäjoella. Ottivat vatsasta röntgenkuvan. 500€ siitä hyvästä, että kissa on terve, ei kasvaimia, eikä verikokeissa mitään.. Antoivat kuitenkin ruokahalua lisäävää lääkettä sekä pahoinvointia estävää lääkettä. Jos se saisi kissan taas syömään. Pari tuntia kotiutumisen jälkeen oma ell laittoi viestiä, että kissan pissassa oli ollut todella vahva bakteerikasvusto ja että antibioottikuuri pitäisi aloittaa heti. Seinäjoella eivät olleet ottaneet pissanäytettä, koska kissa oli jo edellisenä päivänä rauhoitettu. Tästä herää vain kysymys, että miksi oma ell ei ollut sitä pissaa aiemmin testannut ja se, että kuinka kauan hän oikein niitä siellä pöydällä seisottaa... 🤦🏼‍♀️ Mutta kaikki on onneksi taas hyvin. Kissani on nyt 17 vuotias. Ja täysin terve yksilö ♥️

Työt pitävät kiireisenä ja yritän kovasti ottaa omaa aikaa töistä, mutta vähän heikoilla tahtoo olla 😂 

Nettideittikulttuuri

 Tapasin viikko sitten miehen jonka kanssa tässä on yritetty tutustua on offina jo monta kuukautta. Häntä on kiinnostanut, ei ole kiinnostanut, taas kiinnosti ja sitten taas ei. Hän vain yhtäkkiä aina poisti minut joka paikasta ilman mitään selitystä tai sanomista. Tätä mentiin aika kauan edestakaisin.. Noh, vihdoin hän lupasi tulla tapaamaan minua. Omasta mielestäni kaikki meni todella hyvin, tultiin hyvin juttuun ja juttua riitti. Pari kertaa oli semmonen, että en oikein tiennyt laskiko hän leikkiä vai ei... Kun hän sitten lähti luotani, niin ei mennyt kauaa kun hän oli jo taas poistanut minut joka paikasta (ja tarkoitan tällä minuutteja). En tiedä onko nykyään sitten ihan "normaalia" vain poistaa toinen, kun ei huvitakaan sanoa, että ei omasta mielestä natsannutkaan, tiedä häntä. Itse en tämmöisestä menettelytavasta pidä, enkä koskaan tekisi toiselle semmoista. Varsinkaan jos on puhuttu uudelleen näkemisestä ja jonnekin yhdessä lähtemisestä... Täytyy sanoa, että en tiedä mikä hänen ongelmansa on, enkä kyllä haluakkaan tietää, mutta toivon ettei hän ole tehnyt näin kenellekään muulle..

Rupesin sitten tässä ihan miettimään aiempia yrityksiäni tutustua vastakkaisen sukupuolen edustajiin. En ole koskaan tahallaan jättänyt vastaamatta kenellekään, tai vain päättänyt, että enään en sille laita mitään, saatikka että estäisin toisen joka paikassa.. Mutta jutustelu on vain "luonnollisesti" hiipunut. Ellei jompi kumpi ole sanonut, ettei haluakaan enään tavata, että ei natsannutkaan. Eikö sitä toista voisi kunnioittaa sen verran, että jos oikeasti tulee se tunne, että ei halua tutustua tai tavata, niin sen voisi sanoa. Silloin ei toisen tarvitsisi ihmetellä, että mikä taas tuli. 

Kyllä ainakin itse mietin tässä kohtaa, että mikä minussa on oikein vikana, kun joku minua tällä tavalla kohtelee. Olenko tehnyt jotakin pahaa. Olenko kamala ihminen, kun ansaitsen tämmöisen kohtelun. Tämmöiset kokemukset saavat minut vain koko ajan haluamaan olemaan vähemmän tekemisissä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Minäkin haluaisin miehen, talon ja lapsia. Sen perheen, mitä moni elämässään tavoittelee. Mutta joka kerta nykyään kun joku mies minua lähestyy, mietin ensimmäisenä, mitähän paskaa täältä mahtaa tulla..

Snäpissä tulee nykyään paljon lisäyksiä ihan random tyypeiltä, jotka haluaa vaan esitellä munaansa ja kuulla miltä se minun mielestäni näyttää.. Onko tämäkin ihan "normaalia" nykypäivänä. Lisäillään kavereiksi kaikki mahdolliset ja lähetellään dick picejä. Viimeksi viime viikolla tapahtui näin. Sanoin suorat sanat, että minua ei hänen munansa voisi vähempää kiinnostaa, enkä halua siitä keskustella. Toinen oli pari päivää sitten. Kuvaa ei vielä kerennyt tulemaan, muttakun ensimmäisenä kysyi muodoistani, tyhjensin keskustelun. Ei ole sen jälkeen kummastakaan mitään kuulunut. Mikä saa miehet lähettämään täysin ventovieraille naisille kuvia munastaan. Tätäkään asiaa en todellakaan ymmärrä.  

Tekevätkö tinder ym sovellukset siitä vaan niin helppoa, että kirjoitellaan ja kirjoitellaan, kun ei ole muutakaan. Ja sitten kun toinen ehkä on jo saattanut ajatella että jonkinlainen yhteys on löytynyt, yhtäkkiä vain poistetaan ja toinen jää niin sanotusti ruikuttamaan rannalle?

Ja aina kun kerron näistä kavereilleni, he eivät voi kuin ihmetellä, kuinka tämmöisiä miehiä löytyy. Ja se, että he eivät kuule tämmöistä koskaan keneltäkään muulta kuin minulta. Mistä ihmeestä näitä aina minun tielleni osuu. Nooh. Seuraavia pettymyksiä odotellessa 😂

Uusi elämä?

 Sieltä se taas tuli. Uusi vuosi. Uusi elämäkin ehkä, kenties?  

Edellinen postaus näytti olevan puolentoista vuoden takaa 😅 Paljon on taas näihin päiviin tässä välissä kuulunut, mutta miestä en ole vieläkään löytänyt 😂 

Viime keväänä vaihdoin työpaikkaa. Pääsin pikkusen isompiin haasteisiin. Teen tällä hetkellä yhtä äitiyslomansijaisuutta toimitusjohtajana eräässä hotelli ravintolassa. Ystäväni soitteli minulle viime keväänä että olisi jäämässä äitiyslomalle uudesta työpaikastaan, ja ajatteli että minä olisin hyvä sijainen. Mietin sitä kyllä todella, että suostunko vai en. Ero vakkaripaikasta sijaisuuden takia pelotti, mutta tein sen silti. Kyllähän nyt toimitusjohtajan pesti näyttää cv:ssä aika hyvältä. Olenhan kouluttanut itseäni sen verran vuosien saatossa, että keittiönpuolella ei tarvitsisi hirveästi hääräillä, mutta vaikea saada kokemusta kun ei haluta palkata semmoista jolla ei ole yhtään kokemusta 😅 Mutta nyt on 💪🏻 Olen vieläkin keittiönpuolella myöskin, mutta vain pakolliset vuorot mitä jää keittiöntytöiltä "yli". Oli puhe silloin, että saan ensi syksynä jäädä keittiöön kun kaverini palaa äippälomalta, mutta en halua. Ei siksi, että paikassa olisi jotakin vikaa, vaan siksi että en halua tehdä enään ruokaa. Lounasvuoro on minulle kuin kirous nykyään. Ala cartea tykkään kyllä tehdä, mutta kuka nyt pelkkää iltavuoroa haluaisi loputtomiin tehdä..

Olen tässä siis nyt ruvennut miettimään elämääni ensi syksynä. Mitä haluan tehdä tai missä olla.. Opiskelisinko jotain uutta ja mielenkiintoista, vai tekisinkö vaan keittiöhommia. En tiedä. Onhan minulla vielä yhdeksän kuukautta aikaa miettiä sitä, mutta todellisuudessa kesä on ihan nurkan takana, ja sen jälkeen se syksy.. Ihan mielenkiinnosta katselin työkkärin sivuja ja työtarjontaa. Itseasiassa omalta paikkakunnalta löytyisi juuri nyt avoin työpaikka josta voisin olla kiinnostunut, mutta harmi vaan kun voisin aloittaa työn vasta syys-lokakuussa 🤦🏼‍♀️😂 Mutta mietin tätä asiaa tässä koko ajan syksyyn asti. Toivottavasti kesällä on suunnitelmat selvinä.

Mutta siis uusi vuosi, uudet kujeet ja uusi minä. Eikö sitä niin yleensä ruukata luvata. Minä lupasin ottaa enemmän aikaa itselleni ja nauttia taas luonnosta. Tehdä vaikka muutaman reissunkin välillä. Työelämä sen verran hektistä, että pitäisi yrittää löytää tasapaino työn ja kodin välillä. Tällä hetkellä olen aivan poikki. Puolitoista kuukautta menin pää kolmantena jalkana pikkujoulujen takia, ja nyt kun tilanne on rauhoittunut, niin ei oikein tahdo saada virtaa mistään. 200 tuntia kun tekee kuukaudessa töitä, niin ei hirveästi kerkeä kotona iltaisin istua. Mutta kuten lupasin, yritän löytää tasapainon niin että pystyisin itsekin elämästäni nauttimaan.

Miesrintamalla samaa kuin aikaisempina vuosina. Aina välillä olen luullut löytäneeni jonkin helmen, mutta todellisuus on kyllä iskenyt vasten kasvojani aika nopsaan. Jossain aikaisemmassa postauksessani taisin vitsailla kirjoittavani vielä jonkun kirjan näistä miessekoiluistani. No en nyt kirjaa, mutta olen kyllä kirjoittanut koneelle kaikki jutut elämäni miehistä. Ehkä vielä joku päivä 🙈

Yritän nyt ottaa oikein ryhtiliikkeen kaikkien somekanavieni kanssa, ja oikeasti tuottaa kaikkiin sisältöä. Toisinsanoen minut löytää instasta omalta tililtäni, sekä leivontatililtäni. Tiktokkiinkin olen itseni tunkenut 😂 Siellä on aika hiljaista, niihin minulla ei nyt oikein ole energiaa, mutta kyllä senkin vielä joku päivä aktivoin taas. Tai ehkä ongelmana on se, että olen tallentanut sinne satoja ääniä, enkä ole niistä heti inspiraation hetkellä tehnyt videota, niin ei oikein tahdo päästä kiinni enään niihin ääniin ja tunnelmiin ja ideoihin 🤷🏼‍♀️ Ajattelin tänne blogiin kirjoittaa kaiken, ihan kaiken. Tätä kuitenkaan kukaan lue, niin samahan se on tänne asioita kertoa 😆

Mutta nyt tältä päivältä kuulumiset on tässä. Toivottavasti kirjoittelen tänne taas pian ☺️

Hyvää alkavaa vuotta 2023! 

Kesäkö ihmisen parasta aikaa?

 Olen ollut nyt kaksi viikkoa kesälomalla. Huomenna paluu sorvin ääreen. Upeat kelit sattui kyllä kohdalle. Muistan kun viime vuonna satoi vettä joka päivä ollessani lomalla..

Mä oon niitä ihmisiä jotka ajattelee että kyllä se kesä vaan on ihmisen parasta aikaa. Kun aurinko paistaa ja on lämmin. Ihanat säät, terassikausi. Aa, että. Noh.... Tässä kotona istuttuani kaksi viikkoa, rupean olemaan kyllä eri mieltä tästä asiasta. Ei muuten, ihanat kelit ollu, voinu istua terassilla ja ottaa aurinkoa. Mutta. Ennen lomaa olin niin positiivisilla mielillä itsestäni ja elämästäni. En enään. Kotona kun istuu yksin sen kaksi viikkoa, aivan mahtavat kelit, eikä kukaan halua tehdä sun kanssa mitään tai mennä minnekään, niin kyllä se vähemmästäkin alkaa vituttamaan. Siis melkein kaikki mun kavereistahan on semmosia että sillon ku niille sopii, että niillä ei oo mitään muuta, kun niillä on tylsää, niin sitten voi soittaa mulle että mitä tehtäis. Mutta mun luonahan ei voi tulla käymään, koska mä asun kuulemma niin kaukana.. Mutta mähän voisin tottakai mennä kuitenkin heille.... Niin tota, lyhenikö se matka yhtäkkiä näin toisin päin??? Ja siis 20 minuuttia autolla ei oo mun mielestä vielä kovin kaukana.

Tuntuu että rupee pääkoppakin ragee aika pahasti. Muun muassa miesten takia. No siis, tämä edellinen joka tässä hääräs.. Menin sitten suutuspäissäni aukomaan päätäni, jotaki tunteista, vaikka niitä ei ollut. Niin hänhän sai kuule hirveän paniikkikohtauksen siitä ja oli että tää oli nyt tässä että enään ei voida nähdä. Ja tätä ennen hän melkein asu mun luona 😂 Siinä meni varmaan semmonen kuukausi ettei nähty, muutamia viestejä laitettiin. Sillon tällöin on nyt sitten nähty, mutta ei olla todellakaan päästy samoille leveleille kun sillon aikasemmin oli. Ja nyt on vaan koko ajan voimistuni itellä se tunne, kun tässä kaks viikkoa oon kotona maannu ja miettiny kaikkia mahollisia asioita kaikilta mahollisilta kanteilta, että mä annan nyt vaan olla, tuntuu se viesteihin vastaaminenkin olevan niin vastenhakosta välillä, että miksi ei vaan nyt sitten sano, että antaa olla. Mutta mä annan nyt olla, en lähesty häntä enää millään tavalla, katotaan huomaakohan edes..

Mutta jos vaikka jotain ilosempaa tähän väliin 😂😂 Raparperisato parhaimmillaan, ja raparperia iso kasa keittiössä 🤦🏼‍♀️ Oon nyt leiponut rahkapiirakkaa, lusikkaleipiä, tehnyt mehua ja soppaa... Mitähän sitä sitten seuraavaksi. Pitäis olla pikkusen enemmän näitä maistelijoita että sais vaan tehdä koko ajan lisää ja lisää, eikä tarttis miettiä että mitä tekee lopuille 😅

Oon tässä miettinyt sitäkin, että pitäskö "kirjottaa kirja". Siis silleen vaan kirjottaa ylös kaikki hemmetin "mies sekoilut" mitä tässä reilu kolmen vuoden aikana on ollu, ja sitten lähettää se jonnekin kustantamoon. Koska mun kaverithan on sitä mieltä, että ei tämmösiä yksilöitä voi olla olemassa, mitä mun eteen on tullu. Ja siis, kun niitä vaan tulee ja tulee, eikä silleen että joka kymmenes olis semmonen, vaan v***u ihan jokainen! Oliskohan parempi vaan mökkihöperöityä tänne yksikseen ja lopettaa yhteydenpito ulkomaailmaan, niin ei ainakaan tommosia pellejä tulis vastaan 🤣🤣🤣

Mutta näihin kuviin ja tunnelmiin, son moro 🤪